Elämäni näyttää uudelta. Olen vasta eronnut lähes kymmenen vuotta kestäneestä suhteestani, aloittanut viime syksynä uuden koulun, saanut uusia ystäviä ja menetänyt (tai menettämässä) vanhoja (tästä lisää myöhemmin). Työpaikka on menossa alta, toisaalta uusi on jo kiikarissa. Paljon on tapahtunut viimeisen vuoden aikana, mutta se miten paljon on tapahtunut viimeiseen kuukauden aikana, saa minut järkyttymään.
Sinkkuelämään on hankala asennoitua, kun on kömpinyt saman miehen viereen näin mota vuotta. Uuden elämän aloittamista ei varsinaisesti helpota se, että mieheni (siis exäni) on ollut helmikuusta asti ulkomailla ja on siellä vielä pari kuukautta. Kämppää ei tahdo löytyä kohtuuhintaan, joten onhan se helpotus, että voin asustella yhteisessä asunnossamme yksin vielä jonkin aikaa. Mutta haluan pois. Haluan omaan elämääni meidän elämästämme. Vaikka eromme on sujunut sopuisasti ja pysymme varmasti ystävinä, en halua seurusteluaikojemme muistojen kävelevän vastaan joka nurkan takaa. Vaikka muistot ovatkin hyviä, oikeastaan pelkästään hyviä, ovat ne silti muistoja suhteesta, joka ei onnistunutkaan. Suhteesta, jossa odotin eläväni lopun elämääni, suhteesta, johon uskoin syntyvän lapsia ja suhteesta, jonka kuvittelin johtavan avioliittoon. Niin ei käynyt.
En murehdi eroamme. Tiedän sen olleen oikea päätös. Silti odotan kauhulla hetkeä, jolloin joudumme kohtaamaan kasvokkain. En halua antaa sitä kuvaa, että ero ei tunnu missään. En myöskään halua antaa pienintäkään viitettä siitä, että päätös kaduttaisi minua, koska niin ei ole.
Tämä blogi ei kerro kuitenkaan erostani. Tämä kertoo sinkkuelämästä. Siitä mitä se minun kohdallani on ja tulee olemaan. Uusi ovi on auennut ja astun sisään epäröiden, mutta toiveikkaana!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti